Maailma muuttuu, jäte pysyy

Teksti: Katariina Krabbe

Jätehuolto kehittyi pitkään terveysnäkökulmasta käsin. Sitten keskiöön tuli ympäristönsuojelu.  
1950-luvulla Helsingin Punavuoressa kerättiin jätteitä avolava-autolla. Kuva: Eino Heinonen, Helsingin kaupunginmuseo
1950-luvulla Helsingin Punavuoressa kerättiin jätteitä avolava-autolla. Kuva: Eino Heinonen, Helsingin kaupunginmuseo

Jätettä on syntynyt aina, joten jätehuollon historia on pitkä. Jätteet vaarantavat terveyden ja pilaavat elinympäristön, jos niille ei tehdä jotain. Jätteistä on hankkiuduttava eroon tavalla tai toisella.

Ennen nykyaikaisen jätehuollon kehittymistä jätettä pidettiin lähinnä kaupunkien ongelmana. Keskiajan ja varhaismodernin ajan kaupungissa kuitenkin ajateltiin, että luonto hoitaa itse itsensä. Jätteet voitiin heittää vesistöihin tai mihin tahansa vähemmän tärkeälle maa-alueelle ja unohtaa. Katujen puhtaanapidosta vastasivat lähinnä siat.

Jätteen määrä ja koostumus oli luonnollisestikin aivan toista luokkaa kuin nykyään. Esiteollisen ajan kaupungeissa eläinten lantaa syntyi valtavasti verrattuna ihmisten jätöksiin ja jätteisiin. Jätteen arvo lannoitteena ymmärrettiinkin varhain. Vielä 1700-luvullakin jätteitä pidettiin lähinnä haju- ja esteettisenä haittana; terveysriskeistä ei puhuttu.

Vasta lääketieteen kehittyminen ja 1800-luvun alkupuolella koettu maailmanlaajuinen koleraepidemia sai viranomaiset eri puolilla maailmaa kiinnittämään huomiota kaupunkien puhtaanapitoon. Kokemukset olivat osoittaneet että kuolleisuus ja sairastavuus oli suurinta epähygieenisillä, köyhien asuttamilla alueilla. Ymmärrettiin, että ihmisten terveydentila oli riippuvainen hygieniasta. Jätehuoltojärjestelmä alkoi kehittyä terveydenhoito edellä.

Kaupunkien väkiluvun kasvaessa jätemäärätkin kasvoivat, joten jätteiden käsittelyyn oli löydettävä uusia ratkaisuja. Suomessa alettiin vesiklosettijärjestelmää vasta kokeilla 1800-luvun lopussa, joten se miten makkilanta poistettiin kiinteistöiltä, ohjasi merkittävimmin jätehuoltoa. Kuntien rooli jätehuollossa korostui, ja oppia haettiin Ruotsista.

Kaupungin ympäristön maanviljelijät olivat perinteisesti hoitaneet jätteenkuljetuksen pois kaupungeista. He jopa maksoivat oikeudesta hakea kaupunkien lantajätteet. Lanta kuitenkin menetti arvonsa, kun se alkoi sisältää yhä enemmän lasi- ja posliinipalasia, läkkipeltiä, vaatekappaleita ja paperia. Kun lannan sekaan tyhjennettiin myös kaikki nesteet, syntyi hankalasti käsiteltävä, puoliksi juokseva massa. Jäte ei enää kiinnostanut maanviljelijöitä, ja oli vaikea löytää henkilöitä, jotka olisivat olleet valmiita tyhjentämään makit ja lantakuopat. Tämän seurauksena vanhat jätteen välivarastointialueet – joissa lanta oli saanut kompostoitua aina seuraavaan kevääseen asti, jolloin maanviljelijät hakivat sen pois – muuttuivat pysyviksi kaatopaikoiksi.

Sota-ajat merkitsivät jätehuollon taantumista., mutta toisaalta jätteiden hyötykäyttö tehostui materiaalipulan takia. Hetkellisesti kaatopaikoille päätyvän jätteen määrä tosin lisääntyi, koska viranomaisten kehotuksesta ullakot tyhjennettiin rojusta palovaaran takia.

Esimerkiksi metalli-, lasi-, nahka-, kumi-, tekstiili- ja paperijätettä alettiin kerätä erikseen. Aseteollisuus tarvitsi metallia ja puolustusvoimat peitteitä ja kankaita, joten lumpulle ja metalliromulle oli markkinoita. Valtio-omisteinen Outokumpu Oy osti kaiken kotimaisen kuparijätteen, minkä suinkin sai, sillä kuparista oli tullut yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista.

Räsy kuuluu lumpunkeräykseen eikä roskapönttöön, valistettiin Elanto-lehden kuvassa vuodelta 1957.
Räsy kuuluu lumpunkeräykseen eikä roskapönttöön, valistettiin Elanto-lehden kuvassa vuodelta 1957. Kuva: Olli Nieminen, Helsingin kaupunginmuseo

Sodan jälkeen raaka-ainepula jatkui, ja lumppuakin oli vaikea saada. Pulaa oli raaka-aineista, koneista, kuljetustuskalustosta ja energiasta.

Vuonna 1947 kansanhuoltoministeriön asettama toimikunta arvioi, että jätemateriaaleja olisi saatavissa teollisuuden raaka-aineiksi vuosittain lähes miljardin markan arvosta, jos vain niiden säästö, keräily ja hyväksikäyttö hoidettaisiin tehokkaasti ja keskitetysti. Pulan alkaessa hellittää talteen kerättyjen jätemateriaalien määrä kuitenkin hiipui.

Lumppua käyttivät raaka-aineenaan kattohuopa, vanu-, flokki- ja tilketeollisuus sekä paperiteollisuus. Paperiteollisuuden tarpeisiin lumppua tuotiin myös ulkomailta – kotimainen keräystoiminta vastasi vain noin 40 prosentista lumpuntarvetta. Paperinkeräysmäärät vaihtelivat suhdanteiden mukaan.

Rauta- ja metallisromu oli kysytyintä jäteraaka-ainetta. Sitä myytiin myös ulkomaille, mutta samalla Neuvostoliitosta tuotiin Suomeen metalliromua. Romu oli maailmankaupassa yksi 1950-luvun alun merkittävimmistä artikkeleista.

Kansalaisia innostettiin keräämään paperia, lumppua ja metallia erilaisia hyödykkeitä vastaan: palkinnoksi saattoi saada sokeria, suklaata, makeisia, rannekelloja, nukkeja, radioita, Mekano-rakennussarjoja, hopeisia aterimia tai joskus myös rahaa. Keräystoiminta oli voimissaan vuosikymmeniä.

1960-luvulla elettiin ennennäkemätöntä vaurastumisen aikaa. Teknologia kehittyi ja teolliset massatuotteet tulivat markkinoille. Taloudellisen hyvinvoinnin ja kulutuksen kasvaessa jätettäkin syntyi enemmän. Yleinen mielipide alkoi kiinnostua ympäristönsuojelusta.

Kaatopaikat kasvoivat ja alkoivat herättää huomattavia ongelmia. Lähes joka kunnassa oli kaatopaikka 1960-lukuun mennessä. Asutus levisi aiemmin kauemmaksi perustettujen kaatopaikkojen liepeille, ja niiden aiheuttamista haju- ja terveyshaitoista valitettiin.

Oli siis etsittävä vaihtoehtoja jätteiden kaatopaikkakäsittelylle. Helsingissä julkaistiin vuonna 1949 suunnitelmat perustaa Sörnäisiin jätteiden polttolaitos. Vastareaktiona jätteiden lannoitearvosta kiinnostuneet tahot ehdottivat koneellista kompostointia, ja vaikka ehdotus aluksi evättiin, vuonna 1956 tehtiin päätös rakentaa molemmat. Vuonna 1956 sekä Turussa että Helsingissä otettiin käyttöön samanlaiset kompostointilaitokset. Käsittelykustannukset olivat kuitenkin korkeat ja kompostimulta osoittautui huonolaatuiseksi eikä sille löytynyt ostajia. Lisäksi laitokset levittivät hajuja ja likavesiä ympäristöön. Molemmat laitokset suljettiin 1960-luvulla.

Kyläsaaren jätteenpolttolaitos sen sijaan käynnistyi vasta vuonna 1962, jolloin sitä pidettiin yhtenä nykyaikaisimmista jätteenpolttolaitoksista. Se oli myös ensimmäinen laatuaan Suomessa – Lahteen ja Turkuun rakennettiin polttolaitokset Helsingin esimerkistä. 1960-luvun alussa Kyläsaaren laitos käsitteli 60 prosenttia Helsingin jätteistä, kun sen viimeisenä toimintavuonna kapasiteetti riitti enää 20 prosenttiin pääkaupunkiseudun jätteistä. Laitos suljettiin vuonna 1983 ympäristö- ja terveyshaittojen takia. Laitoksen ympärillä velloneesta keskusteluista johtui, että jätteenpolttoa ei pidetty enää varteenotettavana vaihtoehtona jätteenkäsittelylle ennen 2000-lukua.

Jätteen määrä jatkoi voimakasta kasvuaan läpi 60-1970-luvun. Elintason nousun lisäksi muun muassa kertakäyttöpakkaukset, säilykeruoan lisääntyminen ja myös kaukolämpöjärjestelmä – järjestelmään liittyneissä taloissa ei poltettu enää jätettä. Vanhat tavarat joutuivat myös aiempaa herkemmin kaatopaikoille, koska uusissa taloissa ei ollut enää tilavia ullakkoja, joihin tavaraa yleensä kertyi. Myös romuautot päätyivät kaatopaikoille.

Romun, lumpun ja paperin lisäksi keräystilastohin tuli 1970-luvun puolivälin jälkeen lasi, jota kerättiin pakkauslasiteollisuuden tarpeisiiin. Suomen 4H-liitto aloitti taas ensimmäisenä Suomessa laajamittaisen muovisten lannoitesäkkien keräyksen vuonna 1976. Keräysmuovista valmistettiin mustia jätesäkkejä.

1980-luvun alussa lumpun kysyntä laski. Vuonna1983 lumpunkeräyksen todettiin loppuneen kokonaan. Lasinkeräystä lisättiin pantillisten lasipullojen lisäksi, joista kiersi jo 95 prosenttia.

Lainsäädäntö on ohjannut jätehuollon järjestämistä ja vienyt yhdyskuntajätehuoltoa kuntien vastuulle. Ennen vuoden 1927 terveydenhuoltolakia kuntien vastuulla oli vain osoittaa paikka kaatopaikalle. Sen jälkeen vastuu voitiin siirtää kaupungille kaupunginvaltuuston päätöksellä. Terveydenhuoltolaki ohjasi jätehuoltolain käytäntöjä aina vuoteen 1979 asti. Silloin astui voimaan jätehuoltolaki, joka oli ensimmäinen jätehuollon erityislaki. Lain mukaan kunnan vastuulla oli järjestää jätteen kuljetukset ja käsittely.

Vuoden 1979 jätehuoltolain tavoitteena oli järjestää ongelmajätehuolto, vähentää kaatopaikkoja ja nostaa ympäristönsuojelun tasoa. Huomiota kiinnitettiin myös teollisuuden jätehuollon tason parantamiseen. Jätehuollon kehitys oli kuitenkin hidasta, eikä esimerkiksi kaatopaikkojen määrän vähentämisessä edistytty.

Seuraavan kerran jätelakia uudistettiin vasta 1990-luvun alussa, jolloin alan toimintakentällä oli jo Jätehuoltoyhdistyskin. Jätehuoltoalan myöhemmistä vaiheista voit lukea Simo Isoahon kirjoituksesta tässä lehdessä.

Lähteet:
Henry Nygård: Kuopasta kiertotalouteen. Suomen yhdyskuntajätteen historia, JLY 2016
Kati Toivanen: Kiertotalouden ytimessä. Suomen Uusioraaka-aineliitto 1950–2016, Suomen Uusioraaka-aineliitto 2017

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Kaikki kentät on pakollisia.